Viime aikoina merkittävät romanien oikeuksien puolustajat, historioitsijat ja aktivistit ovat nostaneet esille kriittisen ongelman: romanien edustuksen puutteen Euroopan instituutioissa kertoo Euromapress.com.
Vaikka romanien inkluusiota on pyritty edistämään vuosien ajan, monet uskovat, että yhteisö pysyy edelleen Euroopan poliittisen elämän marginaalissa.
Professori Ian Hancock, tunnettu kielitieteilijä ja romanien oikeuksien puolustaja, korostaa, että romanit on systemaattisesti suljettu vakavan poliittisen päätöksenteon ulkopuolelle Euroopassa. Hancock huomauttaa, että vaikka romaneja työskentelee Euroopan instituutioissa, he usein kokevat olevansa vain “koristeita” eivätkä aktiivisia toimijoita politiikan muokkaamisessa. Hän peräänkuuluttaa parempaa koulutusta, tietoisuutta ja yhtenäisyyttä romanien keskuudessa heidän vaikutusvaltansa ja asemansa parantamiseksi.
Britt-Inger Hedstrom Lundqvist, ruotsalaisen DIKKO-lehden päätoimittaja, näkee romanien edustuksen puutteen vakavana demokraattisena ongelmana Euroopan unionissa. Hänen mukaansa romanien äänen puuttuminen korkeista EU-tehtävistä osoittaa, että EU ei tue etnistä monimuotoisuutta riittävästi.
Petar Antic, Serbian entinen ihmisoikeusministeriön apulaisministeri, esittää ratkaisuksi romanien marginalisoitumiseen eurooppalaisen itsehallintoelimen perustamista. Hän kritisoi olemassa olevia romanijärjestöjä, joista monet ovat ei-romaneiden johtamia, ja väittää, että nämä järjestöt käyttävät romanien asioita omiin tarkoituksiinsa.
Murat Haliti, Tanskan “Chachipe” -romanijärjestön toiminnanjohtaja, jakaa nämä huolenaiheet ja korostaa nationalististen liikkeiden ja systemaattisen rasismin roolia tilanteen ylläpitämisessä. Hän vaatii yhtenäistä romaniyhteisöä ajamaan muutoksia EU-politiikassa.
Espanjassa antirasistisen “KaleAmenge”-kollektiivin toinen perustaja, Caetano Fernandez, menee vielä pidemmälle ja kyseenalaistaa koko romanien edustuksen rakenteen EU:ssa. Hän korostaa itsenäisen poliittisen strategian tarvetta, joka vapautuu ei-romaneiden instituutioiden vaikutuksesta.
Kenan Emini puolestaan kritisoi Brysselissä toimivien romanijärjestöjen tehottomuutta. Hänen mukaansa monet näistä järjestöistä eivät käsittele keskeisiä kysymyksiä, kuten rasismia ja institutionaalista syrjintää, vaan keskittyvät vähemmän merkittäviin toimiin.
Danny Dobobrov ja Costel Berkus varoittavat, että sitoutuminen romaniasioihin on vähentynyt EU:n korkeimmalla tasolla. He korostavat vahvemman romanien puolustus- ja poliittisen edustuksen tarvetta, jotta voidaan torjua Euroopassa nousevaa populismia ja äärioikeistolaisuutta.
Keskustelu jatkuu, mutta yksi asia on selvä: ilman merkittäviä uudistuksia romaniyhteisö pysyy marginaalissa Euroopan instituutioissa, ja heidän äänensä jäävät yhä varjoon.
